Tanssipolitiikkaa uusille valtuustoille
Kunnallisvaalien jälkimainingeissa pohdiskelen tällä erää pienen kunnan talouspolitiikkaa ja tanssia.
Menneellä nousukaudella lukemattomat uudet harrastajat ovat innostuneet tanssista. Silti nousukausi ei ole näkynyt ainakaan täällä maaseudulla tanssitilojen ja tanssimahdollisuuksien kohenemisena.
Puutetta peilisaleista
Tanssi on parasta peilisalissa. Olen alkuaikoina tanssinut yhtenä talvena myös peilittömässä salissa, mutta ainakin omista oppilaistani näen, että peilisalissa harrastajat edistyvät nopeammin kuin peilittömässä. Tanssin perustarpeisiin kuuluu siis peilisali, jossa on toimiva ilmastointi.
Maaseudulla suurin osa liikuntaharrastuksista sijoittuu koulun liikuntasaliin, joka on varsinainen monitoimitila. Se toimii kaikkien mahdollisten pallopelien tyyssijana, siellä tehdään voimistelut ja jumpat, pidetään koulun ja kunnan juhlat ynnä kyläkokoukset. Tällaisissa tiloissa ei yleensä ole mahdollisuutta eikä mielekästä vuorata yhtä seinää peileillä.
Opistot tarjoavat – tai eivät
Toinen asia, mitä vireä tanssiharrastus maaseudulla tarvitsee, on kansalaisopiston tai vastaavan panostus. Monien ihmisten harrastus keskittyy opistojen tai urheiluseurojen tarjontaan, sillä yksityistä opetusta on suurten kaupunkien ulkopuolella vain vähän tai ei lainkaan.
Toisaalta yksityinen opetus on myös huomattavan paljon kalliimpaa kuin valtion tukemien opistojen tarjonta, eikä maaseudulta välttämättä löydy riittävän suuria harrastajamääriä siihen, että tanssinopettaja voisi ryhtyä yrittäjänä opetusta tekemään.
Muna vai kana?
Tästä päästään noidankehään: Jos ei ole tiloja, ei ole tarjontaa. Jos ei ole tarjontaa, ei ole harrastajia. Jos ei ole harrastajia, ei tarvita tiloja.
Ja päinvastoin: Jos on harrastajia, he tarvitsevat tarjontaa, joka tarvitsee tiloja.
Mutta mikä tulee ensin? Pitääkö ensin olla harrastajat, pitäisikö ensin luoda tarjonta vai pitäisikö aloittaa rakentamalla sopivat tilat?
Nyhjätään tyhjästä
Kunnat eivät kieri rahassa: terveydenhuolto, sosiaalitoimi ja koulutus nielevät kuntien budjeteista suurimman osan. Jalkoihin jää se, mikä ei ole elintärkeää: harrastukset ja kulttuuritarjonta.
Mutta. Liikunta ja kulttuuri vähentävät suoraan ja välillisesti sairaskuluja, masennusta ja syrjäytymistä, jotka kaikki tuovat isoja menoeriä kuntien talouteen. On aina helpompaa – ja halvempaa – ehkäistä ennalta kuin korjata vaurioita.
Vaikka vaalit on pidetty ja valtuutetut valittu, se ei tarkoita, että kuntalaisten tarvitsee seuraavat neljä vuotta hiljaa ihmetellä, mitä valtuutetut päättävät.
Pidetään yhteyttä valtuutettuihin ja muistutetaan heitä siitä, että jos liikunta- ja kulttuuriharrastuksilta höylätään toimintamahdollisuudet pois, lasku kasvaa jossain muualla. Itämainen tanssi, satunnaisesimerkkinä mainittakoon, on halpa tapa ehkäistä tai vähentää selkäongelmia.
Kirjoittaja ei ollut kuntavaaliehdokkaana.
