Pikaiset puvunvaihdot – taiteenlaji
Näytösten ja tanssiesitysten tekeminen pienehköllä porukalla on mukavaa touhua. Takahuoneessa on tunnelmaa, kun sen jakaa tutuksi tulleiden ihmisten kanssa.
Pienen porukan projekteissa on omat haasteensakin: kun jokaisella tanssijalla on useampi tanssi esitettävänä, tanssien järjestystä joutuu miettimään tovin jos toisenkin. Tavoitteena on tietysti miellyttävä, soljuva kokonaisuus, jossa tanssit parhaimmillaan tukevat toisiaan. Jos koko repertuaaria ei voi esittää samoissa vetimissä, ohjelmajärjestys määräytyy käytännössä hyvin usein sen perustella, miten puvunvaihdot ehtii tekemään.
Tiukka tahti
Perjantaina tanssiryhmäni esiintyivät Kuortaneen Speleissä. Kolme tanssiryhmää, kolmen vartin keikka. Vain illan kaksi viimeistä tanssia hoituivat ilman puvunvaihtoja.
Viime hetkessä jouduin vielä tuuraamaan yhtä tanssijaa. Ryhmäsovitus olisi kärsinyt yhden hengen aukosta ikävästi, ja olin ainoa, joka osasi koreografian ja sovituksen (koska kumpikin oli minun tekemäni). Päädyin siis tekemään sen, mikä oli ryhmälle parasta: hyppäsin lennosta tanssiin paikkariksi.
Koska ohjelmajärjestykselle ei ollut enää mitään tehtävissä, minun keikkani alkoi kolmella peräkkäisellä tanssilla, jokainen eri asuissa.
Takahuoneen salaisuudet
Nopeiden puvunvaihtojen takana on neljä salaisuutta: hyvä ennakkovalmistelu, harjoittelu, asujen ja tilpehöörien tarkka järjestys pukuhuoneessa sekä loistavat tanssikaverit.
Olen taipuvainen miettimään asiat mahdollisimman valmiiksi etukäteen. Käyn puvunvaihdot tarkkaan läpi mielessäni, pohdin nopeimman mahdollisen järjestyksen vaatteiden pukemiselle (onko nopeampaa ottaa ensin tossut pois vai vetäistä mekko päälle) ja pyrin nipistämään jokaisen ylimääräisen sekunnin vaihdoista pois.
Puvunvaihtoja voi – ja tiukoissa paikoissa pitääkin – harjoitella siinä missä tansseja. Jos vaatteidenvaihdossa tarvitsee puvustusapua, täytyy pukijan tietää, missä ovat kriittiset hakaset, minkä hakaneulan saa avata ja mitä ei, mistä kohti pukua pitää nostaa tai nypätä alas ja niin edelleen. Kun puvustajakin on päässyt harjoittelemaan kommervenkkejä, täpinäkerroin laskee huomattavasti. Tärinättömillä käsillä hakaneulat ja korujen saa avattua lukot nopeammin.
Pukuhuoneessa puvut ja tilpehöörit täytyy järjestää ajatuksen kanssa, mieluusti puvustusapulaisten kanssa yhdessä. Aloitan illan viimeisestä asusta ja kuljen siitä alkua kohti. Järjestän jokaisen asun kokonaisuuksiksi, jotta puvustajat löytävät asut ja jotta kaikki olennainen tulee varmasti laitettua päälle. Erityisen tarkkana täytyy olla niiden tarvikkeiden kanssa, joita käytetään useammissa tansseissa. Kun ne riisutaan tanssin jälkeen, ne täytyy muistaa saman tien siirtää seuraavan tanssin pinoon. (Joskus on ollut esiintymisiä, joissa sama lantiohuivi on siirtynyt illan mittaan yhdeltä ihmiseltä toiselle. Silloin täytyy varmistaa, että tarvikkeen kuljetusketju on aukoton.)
Tärkeintä on kuitenkin loistavat tanssikaverit, jotka auttavat, tsemppaavat tai – jos niikseen tulee – pysyvät poissa jaloista. Yllättävän monet tanssipuvut vaativat jo lähtiäisiksi ulkopuolista puvustusapua, mutta sitä myöten, kun tahti tiivistyy, myös avun tarve lisääntyy. Nopeissa vaihdoissa voi tarvita kolme neljä apuria, ja jokaisen on oltava ajan tasalla.
Valmiusjoukot
Perjantain keikan asut olivat onneksi nopeasti puettavissa. Haggala-asun alle mahtui mukavasti seuraavan tanssin narutoppi ja housut, vaikkei kerrospukeutuminen lämpimänä iltana houkutellutkaan.
Haggala oli valittu illan ensimmäiseksi tanssiksi nimenomaan puvustusnäkökulmasta. Päähuivien kiinnittäminen onnistuu parhaiten kieli keskellä suuta ja kiireettömässä tilanteessa. Niinpä pyrin yleensä järjestämään päähuivilliset kansantanssit – haggalaa, nuubialaista, fellahia – iltaan siten, että tanssijoilla on reilusti aikaa räpeltää solmuja huivien niskapuolelle.
Haggala-tanssin jälkeen vapaavuorossa olleet tanssijat olivat valmiina odottamassa. Yksi auttoi pois haggalaromppeeni, toinen toi korkokenkäni, kolmas piti huolta tanssitossuistani ja neljäs toi kakkostanssissa tarvittavat lisähärpäkkeet. Aikaa vaihtoon kului noin 25 sekuntia.
Tanssin jälkeen valmiusjoukot olivat taas odottamassa: lepovuorossa ollut tanssijatar auttoi uuden mekon päälleni, kenkävastaava hoiteli kengät takaisin pukuhuoneeseen, tossuvastaava toi tossut jalkaani ja huivivastaava ojensi minulle lantiohuivin. Sitaisin sen solmulle samalla, kun jo kävelimme lavaa kohti.
Taiteenlaji
Jo ohjelmajärjestystä laatiessani olin todennut, että yksi pakollinen lennossavaihto ohjelmaan väkisinkin tulee. Alhena-ryhmäni esitti milayabaladin, jossa puvustus on helppo: vain iloisen värinen naruolkaintoppi ja trumpettihame. Yksi tanssijatar jatkoi milayabaladista toiseen tanssiin, jossa asuna pystyi käyttämään samaa toppia, mutta jalassa tuli olla housut ja lantiolla huivi.
Ongelma ratkaisiin puvustamalla tanssi lavalla. Kaksi tanssijaa levitti milayan näkösuojaksi vaatteitaan vaihtavalle tanssijalle. Vaatteiden vaihto oli tosiasiassa sellainen, että hame kiskaistiin pois ja alta paljastuivat housut, mutta tällainenkaan kerroksittain olevien vaatteiden riisuminen yleisön edessä ei ole kovin miellyttävää, ei tanssijasta muttei varsinkaan yleisöstä. Siksi päädyttiin pieneen näkösuojaan.
Kun hame oli kiskaistu pois, toinen tanssijatar toi lantiohuivin ja milayabaladin tanssijat kuljettivat pois lavalle jäävän tanssijan milayan ja hameen. Muu ryhmä oli lisännyt silmänruokaa pukeutumisen ajaksi tekemällä hitaan ja näyttävän poistumisen. Näin saatiin sulava vaihto, jossa yleisöllä oli koko ajan jotain katsottavaa.
Tällaisilla kiivastahtisilla keikoilla ajan tuntemus hidastuu. Kun puvunvaihtoihin on aikaa kokonaisen tanssin verran, vaihto tuntuu suorastaan leppoisalta. Siinä ehti jo sykekin hitusen tasaantumaan.
