Merkinnät luokista ''

Tanssia arveluttavuuden rajoilla

Aloitin itämaisen tanssin vuonna 1996. Noihin aikoihin Seitsemän Hunnun Tanssi ry:n yhtenä suurena missiona oli vakuuttaa suuri yleisö siitä, että itämainen tanssi ei ole sukua strippaukselle. Silloin kuuma keskustelunaihe oli tanssin nimi. Tuollon ehkä yleisin termi oli vatsatanssi, mutta monet puhuivat tanssista napatanssina.

On tanssinharrastajia, jotka pitävät napatanssia asiallisena nimikkeenä, ja se heille suotakoon. On silti paikallaan muistaa, että suuren yleisön suussa ja korvissa napatanssilla oli ja on usein paheellinen kaiku.

Ei nimi miestä pahenna, sanotaan, mutta tässä tapauksessa se, että vuosien mittaan on vakiintunut käyttöön nimike itämainen tanssi, on kyllä parantanut tanssin imagoa. Siinä missä napatanssi on jotain moraalisesti arveluttavaa, itämainen tanssi on kaunis ja naisellinen taidetanssimuoto. Noin karkeistetusti.

Arveluttava onkin hyvä?

Päivän uutisia lukiessa alkoi mietityttää, tuliko viime vuosikymmenellä tanssin profiloinnissa tehtyä virhe. (Lukija on hyvä ja käsittelee tätä lausetta sarkasmina.)

Tuoreet uutiset harrastusrintamalta kertovat, että kuntokeskusten uusimmat vetonaulat vievät harrastajan yökerhoviihteen liikemaailmaan.

Tankotanssi rantautui Suomeen jo pari vuotta sitten, ja sen kerrotaan olevan rankkaa hikitreeniä sekä hyvää lihaskuntoharjoittelua. Viime keväänä lanseerattiin strip aerobic, jossa vaatteet pysyvät kyllä päällä, mutta muuten liikekielen kerrotaan olevan television strippauskohtauksista tuttua.

Maailma muuttuu

Viisitoista vuotta sitten itämaisen tanssin ammattilaiset tekivät kovan työn saadakseen tanssilajille arvonantoa. Silloin paljasta keskivartaloa pidettiin arveluttavana, ja vaikka tanssijasta ei oikeasti näkynyt mitään – verrataan nyt vaikka karnevaalisamban harrastajien asusteisiin, jotka peittävät huomattavasti vähemmän –, itämainen kantoi silti puolipaheellista leimaa.

Sitten tulivat napapaidat ja lantiofarkut, itämaiset vaikutteet musiikissa ja musiikkivideoissa, Shakira lantiovöineen. Suomi liittyi Euroopan unioniin ja sitä kautta eurooppalaiseen monikulttuuriseen yhteisöön, maahanmuutto lisääntyi, suomalaiset eivät enää olleetkaan yhtä yhtenäistä etnistä ryhmää. Talous kohentui ja ulkomaanmatkailu lisääntyi, Egyptistä tuli suosittu matkakohde sekä lämpöön halajaville lapsiperheille että muinaisesta historiasta kiinnostuneille.

Tuli Internet, josta löytyi faktaa ja fiktiota itämaisesta tanssista, ja YouTube, jossa voi viettää iltakaudet katsellen itämaisen tanssin esityksiä.

Nykyisin vain harvoin kohtaa niitä katsojia, jotka valitsevat mieluummin katon rajassa olevat hämähäkinseitit tai omat kyntensä, kun vuorossa on itämaisen tanssin esitys. Ehkä itämaista tanssia on ryhdytty arvostamaan, ehkä sen hypoteettinen eroottisuus on saatu asetettua oikeisiin mittasuhteisiin kaiken sen visuaalisen tulvan keskellä, mitä viestimet meille suoltavat.

Ehkä ihmiset ovat muuttuneet, ehkä heistä on tullut suvaitsevaisempia ja ymmärtäväisempiä niin toisia ihmisiä ja toisia kulttuureita kuin omaa itseäänkin kohtaan.

Ei K-18-linjalle

Muuttuneet ovat myös harrastajat ja heidän mieltymyksensä. Mutta vaikka arveluttavuuden rajoilla leikittelevät tanssilajit kasvattavat suosiotaan, täytyy muistaa, että ne ovat kuntoilulajeja, joita harrastetaan peilisaleissa, suljetussa tilassa ilman yleisöä.

Itämainen tanssi on luonteeltaan esittävää tanssia, sitä tehdään esitettäväksi yleisölle. Siinä on vinha ero.

Itämainen tanssi antaa harrastajalleen turvallisen viitekehyksen harjoitella halutessaan myös esiintymistä nolaamatta itseään, perhettään ja anoppiaan. Tanssi on kaunista, monipuolista, ilmaisuksellista ja lisäksi oivallista core-treeniä. Itämainen tanssi vahvistaa lisäksi lantionpohjan lihaksia, joka parantaa paitsi hyvinvointia myös intiimielämää.

Itämainen tanssi on niin vahva brändi, ettei sen tarvitse sortua K-18-luokan kikkailuihin. Tarvittaessa voi silti vetää takataskusta tämän julkisen salaisuuden: tanssinharrastajan mieskin huomaa harrastuksen oheisvaikutukset ja arvostaa niitä.*

*Aiheesta kirjoitin enemmän Ishtarissa 3/2008 Värinävaara-palstalla.

Krooninen murehtija flunssan kourissa

Menneinä kuukausina on ollut vaikea välttyä pandemiapuheilta. Minäkin olen – tunnollisena ennakkomurehtijana – ehtinyt pohtia moneen otteeseen, miten tulevana talvena toimitaan pienissä ja suurissa ympyröissä, jos väki alkaa kaatua pedin pohjalle.

Loppuviikolla sairastuin flunssaan (siihen tavalliseen) ja olen viettänyt nyt viikonlopun puolitehoisena nenää niistäen, kurkkukivusta kärsien, kuumetta mittaillen ja pohdiskellen elämän realiteetteja.

Sairaslomaton

En ole vielä koskaan pitänyt sairaslomaa (missä lähin puuesine? kopkopkop). Ei siksi, ettenkö olisi sairastanut – vaikkakin harvakseltaan –, vaan siksi, että työaikani ei ole kahdeksasta neljään, viisi päivää viikossa, vaan se koostuu vaihtelevasti kiinteistä viikkoaikatauluista (opetukset), deadlinetähtäimistä (lehdenteko ja muut parasta ennen -operaatiot) sekä vapaasti aikataulutettavista projekteista.

Tähän asti olen onnistunut ajoittamaan akuutit sairastamiseni nätisti kiinteiden viikkoaikataulujeni lomaan, kuumepäivät vapaapäiviksi tai lomille. Kun on tullut töihinlähdön aika, olen kyennyt töihin raahautumaan.

Joskus olen mennyt äänettömänä ja vetänyt tunnin viittomakielellä. Joskus olen opettanut sen verran vajaakuntoisena, että tanssitunti on pidetty lattialla istuskellen käsi cd-soittimen pause-nappulalla, tuima tuijotus tanssijoihin kohdistettuna. Niistä tunneista eivät tanssijat pidä, sillä silloin he joutuvat urakoimaan normaalia ankarammin, kun ehdin bongailemaan kaikki virheet ja ongelmat. (Pitäisikö minun siis siirtyä vakinaisesti opettamaan niin, että istuskelen salin edessä kurtistelemassa kulmiani?)

Sairastaminen kannattaa

Sitten seuraa soosoo-osio sormi pystyssä: älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.

Jos sairastaa, olisi parempi pysyä kotona ja sairastaa sairaus pois. Jos taudin sairastaa pois hetimmiten, se harvemmin venähtää tai aiheuttaa ikäviä jälkitauteja. Mutta kuinka moni työterveyslääkäri katsoo suopeasti, jos jo taudin alkuvaiheessa meinaa sairaslomalle heittäytyä?

Mitä pitempään sairaana työpaikalla huhkii, sitä usempi työpaikalla sairastuu. Puolitehoisena työt eivät etene, mutta tauti pitkittyy, joten työteho on matala pitkään. Kun ei jaksa tehdä töitä kunnolla, ei jaksa harrastaakaan. Tanssitunneilla tipahtaa kelkasta pahanpäiväisesti.

Summa summarum: jos ennaltaehkäisy ei onnistu, kannattaa hoitaa tauti nopeasti kuntoon. Töihin ja tanssitunneille vasta, kun kunto sen oikeasti sallii.

Entäs opettajat?

Opettaja – tanssin tai minkä tahansa alan – on siinä mielessä hankalassa välikädessä, että ilman opettajaa ei tunnin pito onnistu. Siinä ei mene uusiksi pelkästään yhden ihmisen työpäivä, vaan koko oppilasryhmän päivä. Vaihtoehtoja ei ole monta: sijainen, itseopiskelu tai tuntien peruutus.

Tanssitunnilla itseopiskelu ei useinkaan onnistu. Aktiivisissa tanssikeskittymissä sijaisen saattaa löytää, mutta eihän se sijainen tunne niitä koreografioita, joita paraikaa työn alla on.

Käytännössä peruuttaminenkin voi olla helpommin sanottu kuin tehty. Jotta tunnille tuleville voi tiedottaa peruutuksesta, täytyy olla täydelliset osallistujalistat, sähköpostiosoitteet ja kännykkänumerot. Muutoin tanssija saattaa tehdä turhan reissun treenisalille. Jos tunneilla on käytössä korvaussysteemi, on liki mahdotonta saada tieto peruutuksesta jokaiselle.

Peruuttamisessa on monesti niin paljon hommaa, että helpommalla pääsee, jos tuntinsa pitää puolikuntoisena tai vaikka tauti päälläkin. Se on sitä veitsen terällä tanssimista.

Tänä talvena toisin

Tälle talvelle manataan sikainfluenssa-aaltoa, joka saattaa kaataa ison osan työikäisestä väestöstä petiin.

Lasteni koulusta tuli kirje, jossa ohjeistettiin, että sikainfluenssaan sairastuneet lapset pidetään kotona kymmenen päivää, jotta tauti ehtii varmasti parantua ja sairaus ei leviä niin äkäisesti. Aika pitkä aika se kymmenen päivää noin koululaisen näkökulmasta – saati sitten vanhempien, joiden pitäisi töissäkin käydä – mutta hyvin ymmärrettävää. Tai helppohan minun on sanoa, kun iltatyöläisenä pystyn päivisin lapset ongelmitta kotona hoitamaan.

Uumoilen, että tänä talvena voi tanssitunneilla olla tavallista enemmän väkikatoa. Jotta sairastelijat eivät tipahtaisi kokonaan, varaudun pitämään normaalia hitaampaa tahtia talven tunneilla. Täytyy siis päästä talven koreografioihin käsiksi mahdollisimman aikaisin.

Myös oman sairastumisen varalta olen laatinut strategioita: jos on pakko tunnit peruuttaa, pyrin maksimoimaan tiedotuksen. Tänä talvena nettisivut, sähköpostilistat ja ryhmätekstarit tulevat olemaan aktiivisemmassa käytössä kuin aiemmin.

Mutta siihen en ole vielä ehtinyt varautumaan, mitä teen, jos sikainfluenssa kaataa webhotellini palveluntarjoajan tai verkkoyhteyteni ylläpitäjän tai kännykkäni operaattorin. Tai jos sähköyhtiön väki makaa pedissä potemassa eikä pääse korjaamaan syysmyrskyjen aiheuttamia sähkökatkoja. Tai jos…

(Hyvät lukijat, älkää soittako hätänumeroon. Kirjoittaja on ohjattu mittaamaan kuumeensa ja ottamaan yhteyttä asiantuntijatahoihin flunssan laadun ja vakavuuden selvittämiseksi. Mikäli kirjoittajan olotila ja tajunnan taso ei ole kohentunut ensi viikkoon mennessä, tiedotamme ensi viikon blogikirjoituksen lykkääntymisestä tai peruutuksesta täällä blogissa, Twitterissä sekä Ishtarin Facebook-sivuilla.)

Tietoisku

Mikäli epäilet itselläsi tai läheiselläsi sikainfluenssaa, käy tutustumassa

Lisäksi informaatiota tarjoavat www.sikainfluenssa.org ja www.sikainfluenssa.fi, mutta kummaltakaan sivustolta ei löyty tietoa sivustojen kokoajasta tai ylläpitäjästä. Mediakriittisyys lienee paikallaan.

Seitsemän päivää

Viikossa on seitsemän päivää, 168 tuntia, 10 080 minuuttia, 604 800 sekuntia ja niin edelleen. Lahjomattomasti, joka viikko.

Jos käy yhdellä tunnin mittaisella tanssitunnilla kerran viikossa, siihen uppoaa aikaa matkoineen ja muine oheistoimintoineen ehkä 2–3 tuntia, vähän paikasta, kulkuyhteyksistä ja sen sellaisesta riippuen. Jäljelle jää silti 165 tuntia, 99 900 minuuttia, 603 000 sekuntia. Niin että onko sillä nyt niin väliä, milloin se tanssitunti oikeastaan on?

Kyllä, sillä on hurjasti väliä – niin tanssitunnille osallistuvan kuin järjestäjänkin näkökulmasta.

Viikonloppu – eihän silloin harrasteta

Seitsenpäiväisestä viikosta voidaan heti nipsaista pois viikonlopun päivät. Lauantaisin siivotaan, käydään ruokakaupassa, illalla on sauna ja sitä rataa. Lauantaisin ei harrasteta.

Sunnuntai on – ainakin niillä meistä, joille se ei ole työpäivä – se ainoa päivä viikosta, jolloin voi luvan perästä ottaa vähän rauhallisemmin. Jos sunnuntaikin on ohjelmoitu, tuntuu kuin viikonloppu olisi viety käsistä.

Käytännössä viikonloppu alkaa jo perjantai-iltana. Ei silloin enää tanssitunneille lähdetä, silloin huokaistaan raskaan työviikon jälkeen ja mietitään, mitä pitäisi ostaa lauantaina ruokakaupasta.

Päiväsaikaan – silloinhan tehdään töitä

Normaalitöissä käyvät ihmiset viettävät päivän valoisan ajan työpaikallaan. Päiväryhmistä ovat kiinnostuneita vain eläkeikäiset, työttömät ja vuorotyöläiset.

Paitsi että vuorotyöläiset ovat päivät vapaalla tällä viikolla, mutta ensi viikolla eivät. Työttömät eivät välttämättä halua sitoutua päiväryhmään, sillä päivätyö saattaa löytyä ensi viikolla tai ensi kuussa. Seniori-ikäinen väestönosa on tätä nykyä kiireisempää kuin työssäkäyvä sukupolvi.

Päivätunneilla ei ole kysyntää, miksi siis tarjota?

Illalla – muttei liian aikaisin eikä liian myöhään

Tanssituntien optimiaika on maanantaista torstaihin. Tosin maanantai on usein töissä niin raskas päivä, että illalla ei jaksa enää harrastuksiin raahautua. Se optimiaika on siis oikeastaan tiistaista torstaihin.

Tunnit eivät saa alkaa liian aikaisin. Jos töistä pääsee neljän, viiden paikkeilla, tanssitunnille voi jotakuinkin ehtiä kuudeksi, ainakin mikäli paikka ei ole liian kaukana kotoa. Parempi olisi tietysti vasta puoli seitsemän jälkeen.

Tunnit eivät saa kestää liian myöhään, koska tanssitunnin jälkeen pitää vielä ehtiä käymään suihkussa ja pistämään pyykit narulle ja kirjoittamaan seuraavan päivän ruokakauppalista ja niin edelleen. Viimeistään kahdeksalta olisi jo hyvä päästä lähtemään kotia kohti.

Tanssituntien optimaalinen aika on siis tiistaista torstaihin kello 18–20.

Aikatauludilemma

Tämä on kärjistys, totta kai. Mutta totta toinen puoli: valtaosa harrastustarjonnasta sijoittuu viikossa noiden kuuden kriittisen tunnin ajalle. Kaikki kiva on päällekkäin ja on pakko valita, mihin voi osallistua.

Käytännössä kivan harrastuksen vuoksi on pakko joustaa. Se mieluisa tanssitunti saattaa olla iltamyöhään tai perjantaisin tai tunnille täytyy sännätä suoraan töistä. Harrastus osuu juuri siihen aikaan, kun aina väsyttää – mutta kun sinne lähtee, tulee pirteänä takaisin. Ei sillä ole väliä, onko harrastus liikuntaa tai käsitöitä tai vaikka englannin keskusteluryhmä. Mielekäs harrastus virkistää ja antaa vastapainoa arkipuuhiin.

Toivottavasti tänä syksynä se mieleinen tanssitunti osuu juuri sellaiseen hetkeen viikkoa, jolloin koko muu elämä ei kaadu niskaan. Ja muistattehan, hyvät tanssijat: viikon tai kahden poissaolo tunneilta ei vielä kaada koko harrastusta. Jos se vanhempainilta vie tällä viikolla tanssitunnin ja viime viikolla oli pakko jäädä ylitöihin, ei hätää. Tanssitunnit jatkuvat seuraavallakin viikolla. Parissa viikkotunnissa ei ole rakennettu sen paremmin Roomaa kuin tanssikoreografiaakaan.

Iloista ja inspiroivaa tanssisyksyä, hyvät lukijat!